Onnellinen päästä varpaisiin

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Yrittäjän sapattivuosi

Liika yrittäminen voi uuvuttaa,
vaikka kuinka kokee oman juttunsa sydämensä asiaksi.
Jos tuntuu, että hakkaat vain päätäsi seinään,
ehkä on syytä pitää breikki ja katsoa asiaa toiselta kantilta.


Minulle oli todella tarpeen pysähtyä. Joskus tarvitsee hajota, jotta voi tulla eheäksi. Katsoa kaukaa, jotta näkee lähelle.

Laitoin yritystoimintani hyllylle syksyllä 2013. En jaksanut enää yrittää. En väsynyt työhön, mutta väsyin kaikkeen siihen byrokratiaan sekä B-luokan kansalaisuuteen, mitä monet yksinyrittävät Suomessa tänä päivänä ovat. Onneksi pienistä yrittäjistä löytyy myös onnistujia, joiden tarinat ovat kertakaikkisen innostavia! Olen vahvasti sitä mieltä, että yksinyrittävien elämää olisi syytä helpottaa Suomessa, mutta ei näitä olosuhteita voi yksin syyttää! Kun itse asiassa mitään ei voi syyttää! Asioita joskus vain tapahtuu. Piste.

On hyvin vaikea luopua jostain, jota rakastaa yli kaiken. Olen pitkään paasannut ihmisille siitä, miten tärkeä on keskittyä siihen, mitä haluaa sen sijaan, että keskittyisi siihen, mitä ei halua. Ja nyt huomasin itse lopsahtaneeni tuohon loukkuun! Keskityin kaikkiin niihin vääryyksiin kuten vaikkapa yrittäjän sosiaaliturvattomuuteen haastetilanteissa, joita pienyrittäjä kohtaa. Tajusin vasta kuukausia myöhemmin keskittyneeni asioihin, joita en halua. Shit happens.

Itselläni oli selkeitä puutteita yritystoiminnan eri osa-alueiden hallitsemisessa, joita en tuona hetkenä nähnyt, vaan osa niistä avautui minulle pitämäni “sapattivapaan” aikana ja suuri osa Intotalon järjestämällä kurssilla yrittäjille syksyllä 2014. Kurssin aikana minulle selvisi, millainen voima ryhmällä on sen sijaan, että kaikkea miettisi ihan yksin. Sain kurssilta paljon neuvoja kuinka tehdä asioita toisin. Kiitos Katja Vainikaisen, pääsin eroon myös myyntiin kohdistuneesta kammostani.

Haluan nyt kertoa omasta matkastani itseeni “välivuoteni” aikana. Olin kertakaikkisen maassa. Mieleni ilkkui minulle “epäonnistuja”, “häviäjä”, “luuseri”.

Työstä luopuminen oli kokemus, jonka myötä koin oudon ja musertavan pelottavan vaiheen, jota voisi nimittää identiteettikriisiksi. En tiennyt enää kuka olen; “Jos en ole valmentaja, kuka minä sitten olen?” “Jos en ole graafinen suunnittelija, kuka minä silloin olen?” “Olenko äiti, vaimo? Työtön? Freelancer? En mitään?” Olin määrittänyt itseni melko pitkälle työn kautta. On huomattava, että me jokainen itse luomme omat määritelmämme. Mieti hetken aikaa, että miten jatkat lausetta “Minä olen….”. Mitä, jos et enää ole se määritelmä, joka ajattelet olevasi? Kuka silloin olet?

Tuo elämänvaihe tuntui pieneltä kuolemalta. Jotain kuoli, jotain syntyi tilalle. Sain rauhan. En edelleenkään tiennyt kuka olen, mutta se ei enää vaivannut. Se tuntui yhdentekevälle. En silti ollut välinpitämätön, olin vain lakannut antamasta arvoa määritelmälle itsestäni.

Aloin luottamaan elämään. Tämän kaltaista luottamusta olin hakenut lähes koko aiemman elämäni. Tällä tarkoitan sellaista luottamusta, joka liittyy voimakasta muutosta sisältäviin tilanteisiin tai äkkinäisiin käänteisiin, joiden kanssa olin aikaisemmin pelokas ja hermostunut - nyt huomasinkin olevani luottavainen ja rauhallinen.

Tunnen kiitollisuutta elämän eri haastetilanteita kohtaan, sillä ne ovat auttaneet minua muokkautumaan siksi ihmiseksi, joka nyt olen ja jota arvostan. Olen aikaisemmin hävennyt monia asioita itsestäni ja huomaan, että liian iso määrä ihmisiä kärsii tästä samasta vaivasta. Pidetään yllä kulisseja. Ihan turhaan!! Voi kuulkaa ihmiset, kun näkisitte ja ymmärtäisitte, miten rakastettavia ja hyväksyttäviä olette! Ei teissä mitään vikaa ole!

Tiedän, miten paskalta tuntuu, kun ei oikeasti ole rahaa. Tiedän, miltä tuntuu, kun ei arvosta omaa itseään. Tiedän, miten pahalta voi tuntua kiusaaminen ja alistaminen. Tiedän miltä tuntuu, kun ei huvita nousta aamulla sängystä ylös. Tiedän miltä tuntuu, kun työntää kaksinkäsin sokerimössöjä suustaan alas, vaikkei niitä tee edes mieli. Tiedän, miltä tuntuu olla paska äiti ja vaimo. Tiedän miltä tuntuu rypeä syyllisyydessä ja kokea olevansa olosuhteiden uhri. Tiedän sen tuskan, kun tuntuu, että on aivan yksin. Tiedän myös, miten näistä pääsee ylös ja eheytymään.

Paha olo johtuu siitä, kun emme hyväksy jotain jo tapahtunutta asiaa elämässämme. Meillä ei ole valtaa vaikuttaa kaikkeen, mitä tapahtuu, mutta meillä on valta vaikuttaa siihen, miten reagoimme ympärillämme tai meille tapahtuviin asioihin, ja millä tavalla kannamme niitä mukanamme vai kannammeko ollenkaan. Ymmärrämmekö, että nekin ovat vain tarina menneisyydestä ja se, miten sen kerromme, vaikuttaa omaan vointiimme.

Olen opiskellut tarvekeskeistä ajattelua marraskuusta 2012 alkaen. Nykyään kaikki vetämäni kurssit pohjautuvat tähän tarvekeskeiseen ajatteluun. Oppaanani on toiminut kertakaikkisen lämminsydäminen rauhanmies, Lars Granskog, josta tuli myös yhteistyökumppanini. Omien ja muiden tarpeiden ymmärtäminen tekojen sekä tunteiden takana on ollut valtaisa voimavara.

Yrittäjäksi palaaminen alkoi houkuttaa uudelleen ja sainpas vielä starttirahaa uutta alkua vauhdittamaan, josta olen kiitollinen <3 Mahtavuutta!

“Sapattivuoteni” aikana tapahtui toki muutakin, kuin itsensä tutkimista, opiskelua omalla ajalla ja freenä töiden tekemistä. Mieheni rakensi perheellemme uuden kodin, jossa autoin niiltä osin, mihin fysiikaltani taivuin. Pääosin kuitenkin huolehdin kuitenkin kotimme arkiaskareista niin, ettei mieheni tarvinnut niistä kertaakaan kotona huolehtia, sekä siitä, että ahkeralla raksamiehelläni - kuin meillä muillakin oli kotona lämmin ruoka nälän yllättäessä. Muutimme uuteen kotiimme juuri ennen joulua 2014 ja saimme ylellisyyden herätä 2. häävuosipäivän aamuna uudessa kodissamme.


Rakkaani on saanut tässä kuvassa juuri katon valmiiksi.


Mitä haluan nyt?


En ole enää kaikkea kaikille.

Olen sitä mieltä, ettei ole olemassa yhtäjaksoista flowtilaa. Onnelliseen elämään kuuluvat myös ns. peffasta olevat päivät, joihin ei kuitenkaan kannata jäädä pitkäksi aikaa kiinni. Onnellisuus on valinta.

Haluan opettaa, miten vapauttavan yhdentekevää on olla välittämättä, mitä muut ajattelevat. Tämän myötä kateus ja toisten tuomitseminen lähtee nopeammin kuin kerkeää sanoa Perrr--honen! Tilalle nousee asioiden hyväksyminen sellaisena kuin ne ovat kuin myös mahdollisuus nähdä ihminen kuin ihminen hyväksyttävänä. Se paska narsistikin.

Haluan välittää valmennettavilleni luottamuksen elämän kulkuun. Asiat eivät aina mene välttämättä kuten haluamme, mutta ihan varmasti menevät kuten pitääkin mennä. Eikä asioita tosiaankaan kannata ottaa liian vakavasti. Ei sitäkään, mitä nyt mietit!

Luottamus löytyy, kun arvostaa oma itseään ja tiedostaa omat rajansa. Missä voi joustaa ja milloin on parempi sanoa ei.

Linkistä löytyy Jim Carreyn puhe, jonka hän piti Maharishin yliopistossa. Olen ajastanut puheen alkamaan kohdasta 10:10. Jos englanti sujuu, suosittelen lämpimästi kuuntelemaan koko puheen. Tiivistin puheesta pätkän, eli suomensin hyvin vapaasti ja hieman tuunatenkin:
Sinä itse määräät, miten paljon pelko saa tilaa elämässäsi. Voit viettää vaikka koko elämäsi peläten haamuja ja murehtia tulevaisuutta. Niin monet meistä valitsevat pelon pukeutuneena “käytännöllisyyden” tai “järkevyyden” vaatteisiin. Emme uskalla tavoitella unelmiamme epäonnistumisen pelossa. On huomattava, että vaikka valintamme tuntuisivat kuinka varmoilta tai järkeviltä tahansa, ne voivat epäonnistua. Miksi emme siis tekisi sitä, mitä todella haluamme ja rakastamme? Vaikkakin se tuntuisi mahdottomalta saavuttaa?

Go for it Dear Ladies and Gentlemen!

Ja lopuksi vielä sananen yksinyrittäville. Verkostoitumisessa on voimaa! Sun ei tarvi miettiä yksin kaikkea! Varmaan jokaisella Suomen paikkakunnalla toimii yrittäjiä, joilla on säännöllisiä tapaamisia. Meillä täällä Raahessa on sekä Yrittäjänaisilla kuin myös Raahen yrittäjillä säännölliset aamukahvit Kahvila Hipussa.

Tässä on muutama linkki facebook-ryhmiin:

Vielä muutama koskettava kirjoitus siitä, mitä yksinyrittäminen voi olla: